Valokuvan kokemus - kysymys dokumentaarisuudesta -seminaari

Lauantai 7.6.2008 klo 9:56 - Peter Forsgård

Ateneum ja Valokuvataiteen museo järjesti kaksi päiväisen seminaarin aiheena: Valokuvan kokemus - kysymyksiä dokumetaarisuudesta. Seminaari sisälsi monta mielenkiintosta luentoa valokuvan eri alueilta. Torstain ensimmäisen session aiheena oli Ihmisen kuva. Aluksi Elina Heikka, Valokuvataiteen museon johtaja, kävi läpi käsitteen Humanistinen valokuvaus. Esitys peilasi yhtymäkohtia Matti Saanion tapaan kuvata ja käsitellä koko kuvausprosessia. Tunnetuimmat humanistisen valokuvauksen edustajat olivat Cartier-Bresson ja Doisneau. Humanistisen valokuvaus nähtiin tulevaisuuden uskon palauttajana sodanjälkeisessä tilanteessa. Joissakin tiedoissa on sanottu humanistisen kuvauksen alkaneen jo 30-luvulla. Minusta sen alku ja perinne voidaan perustellusti sieltä hakea. Unkarilaiset Brassai ja Kertesz kuvasivat siihen tyyliin ja samantyylisiä aiheita.

Matti Saanion yhteys humanisteihin oli samankaltainen lähestystapa eli rakentaa kuvat luottamuksesta ihmisessä olevaan hyvään. Tämä näkemys ja lähestymistapa on ehkä ollut yksi tekijä miksi Saanio ei ollut aina kovin suosittu suomalaisessa taidevalokuvauksen piirissä. 70-luvun alussahan valtion taidetoimikunta määritteli valokuvataiteen käsittämään ainoastaan yhteiskuntakriittisen kuvaamisen tietyistä lähtökohdista. Toinen yhteys Saaniolla humanistien kanssa oli kuvien esitystapa. Pyrkimyksenä oli nimenomaan painettun kuvaan. Saanio kuvat julkaistiin Suomen Kuvalehdessä, Saanion tekstein, kuvareportaaseina sekä kirjoina. Aivan samaan tapaan kuin humanistienkin. Humanistien liike valokuvauksessa loppui Steichenin kokoamaan Family of Man näyttelyyn. Se nähtiin Suomessa vuonna -59.

Toisena luentona oli väitöskirjaa tekevän Minna Ijäksen esitys Poseeraus valokuvamuotokuvissa 1920-luvulla. Hän kävi läpi muotokuvan poseerausten konventiota ja sen merkitystä. Mielenkiintoisin osa oli kuitenkin kuvat, joisa tätä konventiota rikottiin. Siihenkin aikaan oli tarjolla fantasiamuotokuvia, joiden ihantena olivat sen aikaiset "Hollywood-kuvat". Samaan kuin tänään tehdään muotokuvia muotikuvamaisesti, fantasikuvat ovat edelleen perinteisen muotokuvan rinnalla. Samaan tapaan nykyiset fantasiakuvat rikkovat muotokuvan konventiota poseerauksillaan ja esitystavallaan. Perinteisessä poseerauksessa haetaan asennolla kunnianosoitusta ja samalla malli hakee kunnioitusta, Pierre Bourdieun tulkinnan mukaan. Muotokuvaushan on myös pönötyksen historiaa.

Dag Peterson, Tanskan Kuninkaallisen Kirjaston kuvaosastonjohtaja, puhui Jakob Riisistä. Häntä pidetään sosiaalisen dokumenttikuvan isänä. Hän kävi läpi Riisin kuvia ja tapaa tuoda asiat esiin uuden kuvagenren synnyn taustojen selittämiseen. Se osa toki oli mielenkiintoista, mutta mielenkiintoisenmpaa oli kuulla itse Riisistä ja hänen taustastaan. Jakob A. Riis oli poliisireportteri The Tribune-lehdessä New Yorkissa. Hän näki siis paljon New Yorkin slummeja ja aloitti kirjoittamaan ihmisten huonoista asuinoloista ja köyhyydestä. Kun kirjoitetulla sanalla ei ollut toivottavaa vaikutusta, turvautui Riis valokuvan voimaan. Riis pystyi kuvaamaan pimeissä slummiasunnoissa magnesiumflässin avulla. Hän oli ensimmäisiä, jotka hyödynsivät sitä. Riis käytti kuvauksiin myös apuvoimia. Hänelle kuvauksia tekivät kaksi New Yorkin amatöörivalokuvauskerhoon kuulunutta kuvaajaa, Henry G. Piffard ja Richard Hoe Lawrence. Riisin kuvat ja esitykset vaikuttivat merkittävästi slummissa asuvien oloihin. Riisin kuvat olivat tekniseltä laadultaan surkeita ja valokuvaajana hän unohtui pitkäksi aikaa. Osittain syynä oli juuri se, että kuvien taso oli varsin kehno, siis teknisesti. Vuonna 1947 hänen lasinega-arkistonsa löytyi kotitalonsa ullakolta. Lasinegoja oli yhteensä noin 400, joista n. 200 olivat Riisin ottamia. Loput olivat ilmeisesti apuna olleiden kahden kuvaajan ottamia. Osa kuvista taas oli reprottu muiden sen aikaisten kuvaajien kuvista. Niitä hän oli käyttänyt esityksissään puhuessaan slummien oloista. Seuraavana vuonna kuvat vedostettiin uudestaan ja niistä saatiin taitavien vedostajien avulla hienoja (teknisesti) vedoksia. Riis oli astunut valokuvauksen historiaan myös viralisesti. Tähän saakka Lewis W. Hinea oli pidetty sosiaalisen dokumentarismin isänä. Yhdessäkään valokuvauksen historian kirjassa, mikä on kirjoitetu ennen vuotta 48 ei Riisiä mainita.

Sinänsä on irvokasta, että sosiaalisen dokumenttikuvauksen isänä on kirjoittava toimittaja, joka aloitti itse kuvaamaan. Nykyäänhän ollaan sitä mieltä, että kirjoittavat toimittajat ovat tuhoamassa samaa asiaa. Toinen irvokas seikka on myös se, että Riisille kuvasi amatöörikuvaajia. Nykyään amatöörikuvaajia syytetään astumista ammattikuvaajien apajille, lähinnä kansalaisjournalismin nimissä. Voisiko sanoa, että kansalaisjournalismin avulla syntyi sosiaalinen dokumentarismi?

Perjantain esityksistä mielenkiintoisin oli Iina Kohosen Propagandakuvista kertova esitys. Hän on tutkinut Kosmonauttien nostamista kansallissankareiksi kuvien avulla. Paikallinen "Life" julkaisi suuria kuvareportaaseja kosmonauteista. Kosmonauteista tehtiin sankareita kuvien avulla. Samalla pönkitettiin Neuvostoihmisen identiteettiä mahtavimpana kansakuntana. Propaganda koneisto ylsi kuvanlukemisen opettamisen tasolle. Todellisuus rakennettiin mielikuvien kautta ja koko koneisto oli valjastettu aateen tukemiseen. Kuvamanipulaation perinne ylsi myös arkistoon, jossa kuvatekstejä muutettiin sen mukaan kuka oli vallan kahvassa. Nimiä vaihdettiin jne. Tutkimuksessa pohditan kuvan todellista suhdetta historiaan ja siihen mitä on oikeasti tapahtunut. Mikä on valokuvan todistusvoima?