Viimeisimmässä HS:n Kuukausiliitteessä oli juttua kirjastoapurahojen jaosta. Jutusta päätellen ne jakautuvat hiukan erikoisesti. Ratkaisuhan on varsin helppo, jaetaan korvaukset lainausmäärien mukaan.  Ilmeisesti näin ei voi tehdä, koska silloinhan asiasta päättävä taho menettäisi vallan ja apurahoja saavat menettäisivät saavutetun edun. Mielenkiintoinen on kirjailija Riikka Pulkkisen asenne asiaan. Hän ei ole joka vuosi näitä rahoja hakenut. Ei kehtaa niinä vuosina hakea jollon tuotantoa ei ole ollut. Arvostan. Tässä kohdassa se kuuluisa ahne sukupolvi taittaa olla joku muu kuin ne paljon parjatut nuoret?

Valokuvauksen puolella apurahojen jakaminen on toki toisenlaista, mutta saajien listaa katsoessa aika pitkälle samanlainen sulle-mulle järjestelmä sielläkin taitaa olla.

HS-raati on vastaillut kysymykseen: Pitäisikö muut tulot ottaa paremmin huomioon apurahoja jaettaessa?

Minusta kirjastokorvauksen osalta asian pitäisi ehdottomasti olla kuten tuolla aiemmin kirjoitin. Olen aiemmin blogannut samasta aiheesta ja siellä mainitsin starttirahan tyyppisen tuen uran alkupuolella. Jossain vaiheessa taiteilijan siipien pitäisi kantaa itseään. Toinen tilanne on sitten ulkomaisten näyttelyiden osalta, niitä pitäisi myös tukea. Voisiko tätä nimittää vientitueksi? Osmo Rauhalalla on ihan hyviä ajatuksia asiaan liittyen. Hän tuo ne esiin aiemmin linkkaamassani jutussa. Kohde apurahat ovat ne joita pitäisi olla enemmän ja vuosiapurahoja vähemmän. Ajatus 70-luvun mallista, jolloin asiat politisoituivat ja taiteilijoista oli tarkoitus tehdä valtion "työntekijöitä", on aika karmiva. Taide yritettiin valjastaa (vain?) valtion alaisuuteen ja kontrolliin. Se oli sitä aikaa, kun vallalla oli ahdasmielinen käsitys taiteesta vain yhteiskunnallisiin ongelmiin kantaa ottavana asiana. Myöhemmin onneksi on oivallettu, että taide voi olla muutakin.